Aamulehden auditorio Siperiassa täyttyi keskiviikkoiltana tamperelaisista jalkapallovaikuttajista. Mukana hulinoissa oli niin seurajohtajia, kannattajia kuin liike-elämänkin edustajia. Taisi joukosta löytyä yksi bussikuskikin. Yksi merkittävä taho oli kuitenkin jätetty ovien ulkopuolelle – seuroja tätä nykyä edustavat pelaajat. Olisiko tamperelaisen jalkapallon kehittämiseen liittyen ollut syytä kysyä myös heidän mielipidettään pohdittaessa potentiaalisia ratkaisuja ongelmiin?
Jalkapallokeskusteluissa pelaajat tuntuvat yhä olevan ainoastaan pelinappuloiden roolissa. Seuratoiminta ja sen kehittäminen on kuin virtuaalista manageripeliä, jossa toimintaa johdetaan ylhäältä, ja ruohonjuuritasolla eli pelikentillä on tyydyttävä siihen, mitä isot pojat kabineteissaan päättävät. Eikä liene vaikea arvata, ketkä näiden saunaseurojen päätöksistä kuulevat viimeisinä.
Keskustelutilaisuudessa otettiin esille jopa siirtyminen kohti puoliammattilaisuutta seurojen kulujen ja tulovirtojen välisen kuilun tasapainottamista silmällä pitäen. Jalkapalloilijat pääsevät kuulemma liian helpolla, sillä eihän liigassa ole kuin vajaat kolmekymmentä peliä - nekin kaikki muutaman kuukauden sisään kivoilla kesähelteillä. Maaginen-Saarinen ehti jo taannoin kruunata Palloliiton pöllöliitoksi. Mitähän Sakke olisi tästä kehityssuunnasta lausunut seurapomojen suuntaan?
Talouden ja kulujen tasapaino on tottakai elinehto seurojen toiminnalle, mutta paluu puoliammattilaisuuteen tuskin vie suomalaista jalkapalloa eteenpäin. Palloliiton varapuheenjohtaja Markku Lehtola olikin huolissaan mahdollisen puoliammattilaisuuden ja liiton visionäärisen huippujalkapallostrategian yhteensovittamisesta. Lehtolan huoli on aivan aiheellinen, mutta olisiko Palloliiton itse mahdollista parantaa seurojen toimintaympäristöä? Liiton massiivisessa koneistossa iso osa rahoista menee tätä nykyä toimistojen puolelle, mutta kentillä sen sijaan kärvistellään äärimmäisen niukoilla resursseilla.
Puoliammattilaisuudessa itseäni huolestuttaa eniten sen mahdolliset vaikutukset koko lajin arvostukseen Suomessa paitsi yleisön myös tulevien palloilulahjakkuuksien piirissä. Nykymaailmassa raha on valitettavan usein määräävä tekijä, ja tamperelaisen superjunnun tehdessä lajivalintaa jalkapallon ja jääkiekon välillä kiinnittyy huomio myös setelitukun paksuuteen. Mikki Leinosen tai Hannu Meskasen heiluttama europino saattaa valitettavasti painaa vaakupissa enemmän kuin Deniz Bavautdinin tarjoama lämmin kädenpuristus.
Pääsiäisen aikaan on tavallista pohtia munan ja kanan syntyvaiheiden välistä syvällistä yhteyttä. Jalkapallon osalta sama kysymys liittyy siihen, tuleeko ensin toimintaedellytykset ja sitten tulokset vai odotetaanko homman menevän toisin päin? Ilman taloudellisia edellytyksiä ei tietenkään voida luoda myöskään tarvittavia olosuhteita. Tampereen osalta viimeistään nyt pitäisi huomata se, että millään seuralla ei riitä voimat toimia yksin muista riippumatta.
Tampere United oli alkuperäiseltä ajatukseltaan kaunis, mutta toteutus jäi valitettavasti lopulta puolitiehen mopon lähtiessä keulimaan. Vielä olisi kuitenkin mahdollista kääriä hihat ja alkaa todella hommiin puhtaalta pöydältä ja uusilla tekijöillä, sillä halua tähän tuntuu löytyvän jokaisesta erillisestä leiristä. Kumman tulevaisuudessa halutaan olevan yhteinen – menestyksen vai menetyksen?
Hyvä kirjoitus, valitettavasti raha on se joka määrää nykymaailmassa ja sille ei vain voi mitään. Samaa voi miettiä, että varsinkin jalkapallossa enään "pienillä" seuroilla ei ole mahdollisuutta menestyä, isompien viedessä kalat verkoista. Hyvänä esimerkkinä mietin juuri yksipäivä kuinka 90-luvulla oli Hjk:ta ja voittihan Red Star Belgrad mestareiden liigan yms yms.
VastaaPoistaMutta eikö juuri Tamu halunnut olla suomen Roosenborg? :)
Näinhän se on. TamU:n osalta Suomen Rosenborg-visioissa haukattiin kerralla liian suuri pala, ja mun mielestä se oli se kohtalokkain virhe. Liika talousriski yhdistettynä odotettua vaisumpaan menestykseen oli seuran kannalta kohtalokasta.
VastaaPoista